Rikkaruohoista rakkaudella
Ensin ne ovat vain rikkaruohoja. Kesäkuumalla aivastuttavia väärässä paikassa kasvavia yrttejä ja kukkia.
Elokuun alussa alkaa jo nähdä mahdollisuuksia. Varret puutuvat kauniin ruskeiksi, kukat käpertyvät villaisiksi, kultaa hohtaviksi tai ruskeiksi. Tuntuu kuin todellinen luonto alkaisi paljastua kukkaloiston alta.
Syyskuussa kesän kirkkaan kova valokin alkaa kääntyä lämpimämmäksi. Matalalta paistava ilta-aurinko tuo värit esiin uudella tavalla, niityt hohtavat syvän kirkkaina ja kasteesta tai sadekuuroista kosteina. Keruuretkellä tuntuu samalta kuin Perkkaan minimarketin karkkihyllyllä 70-lukulaisena lauantaina.
Keruuretkellä Draman kanssa.
Seuraava aamu verstaalla on hiljaista laskeutumista työn äärelle. Kokoan sammaleesta sienen ja sidon sen narulla tiukaksi. Valitsen ensimmäiset varret ja houkuttelen ne pohjaan kiinni. Lisään materiaalia, ihmettelen ja ihastelen. Jossain vaiheessa tulee epäilys ja heti perään epätoivo. Sama käy usein säveltäessä, silloin nappaan kiinni mistä saan, kerään melodian paloja, kirjoitan ylös lauseita ja hiljalleen niistä yhdistyy ja avautuu uusi laulu.
Joskus työn edetessä tuntuu vaikealta löytää lopetus. Onko se tässä vain enkö vain näe kuinka pieni värin lisäys saisi koko työn hehkumaan. Säveltämisen ja sovittamisen raja on hiuksenhieno, valmiiksi saattaminen kysyy luottoa itseen ja omaan näkemykseen.
Viimeksi hulahtaa lämpö, ajatella että löysin ja osasin. Otan kameran, etsin vielä kerran uuden kulman ja ulottuvuuden ennen työn luovuttamista eteenpäin.
Tässä kuvia viikon sidonnoista, työn alla surukukat.
Oman tilan daalioita mesiangervo-, ikiviuhko- ja horsmapedillä, alla sammalta ja kuusta.