Aamukuudelta

Aamukuudelta maa on pakkasesta rapea. Jäinen hiekka narskuu jalkojen alla kun kävelen talolta pihalle. Pakkanen viilentää hengityksen ja järvi tuntuu lepäävän raskaan levollisena ympärillä. Huuuuuu. Huhuhuhuuuuuuu. Lehtopöllö on jossain ihan lähellä, meidän ja keltaisena loistavan kuun välissä. Ensin pitkä laskeva huu, sitten kolme lyhyttä ja yksi pitkä peräkkäin. Pöllön ääni kaikuu mäntyjen välissä ja kantaa tyynessä ilmassa. Hetken tuntuu että maailmassa on vain lehtopöllö ja me. Sitten jää aloittaa laulun. Pikkumies istahtaa kuuntelemaan kun kannan puita uuniin. Kuunnellaan yhdessä hiljaista metsää, lehtopöllön kutsua ja jään laulua joka kiirii ympäröivän järven jääkantta pitkin ja sitoo meidät tähän aamuun niinkuin niininaru lahjan.

Sisälle tullessa kaivan päiväkirjan kaapista ja kirjoitan hetken muistiin. Ikkunan takana lehtopöllö jatkaa lauluaan, jalkojen juuressa pikkumies suorittaa monivaiheista aamupesurituaalia. Sähkövalo tuntuu liian kirkkaalta tähän hetkeen. Sytytän kynttilän ja jatkan kirjoittamista siitä mihin lehtopöllön laulu jäi.