“Oletteko löytänyt sen ihanneolotilan, jossa pakotietä ei tarvita? Uskallatteko olla tekemättä mitään?”
Tove Jansson
Sunnuntaiaamu. Talo on lämmin, olen vihdoinkin oppinut puulämmityksen rytmin. Illalla pannu kuumaksi niin että lämpöä riittää koko seuraavaksi päiväksi, aamulla pellit kiinni ja puut valmiiksi seuraavaa lämmitystä varten. Tänä aamuna ei ole kiire, viritetään takkatulet ja istahdetaan sohvan nurkkaan kirjoittamaan. Drama käpertyy kylkimyyryyn viltin päälle, kupissa höyryää Saksasta tuotu papukahvi. Makuasia.
Koko viikko on mennyt kirjaimellisesti sumussa. Sade on kastellut maasta ensimmäiset 20 senttiä, laskin kun istutin mahonioita metsään. Nämä mahoniat ovat risteytyksiä, talvehtiminen on epävarmempaa kuin varmaa, eikä käyttötarkoituskaan ole ihan selvillä, mutta sen tiedän ja tunnen että mahoniat ja minä kuulumme yhteen.
Perjantaina satoi ensilumi. Yhtäkkiä ilma ja ajatus on kirkas, elämä virtaa suonissa ja silmä lepää kristallinkimalteisessa puutarhassa. Lammella vastaan humahtaa tuulahdus kesää. Nukkumaan laittautuvat laventelit hengittävät pakkasta ja tuoksuvat koko rinteen voimalla. Lampi on kahden vaiheilla, jäätyäkkö vaiko ei, ja malttaa vielä hetken heijastaa puiden ja puutarhurin mietteitä menneen ja tulevan välillä.
Lauantaiaamuna ajan auringon kannoilla kirkkoa kohti. Järvi kimaltelee peltojen takana kun nousen mäkeä kukkalaite takakontissa. Jostain tulvahtaa vahva tunne. Tämä on minun paikkani. Juuri tässä hetkessä, metsän, verstaan, ihmisen ja elämän välissä. Tätä jos saan tehdä niin lupaan palvella niin hyvin kuin suinkin osaan ja voin.
Sama tunne tuli vuosia sitten studiossa kiertueelle valmistautuessa. Se on tässä. Hyvä.
Vastaa