“Minä rakastan rajoja”, Tove sanoo. ”Elokuu, joka on raja kesän ja syksyn välillä. Se on hienoin tuntemani kuukausi… Hämärä on rajana yön ja päivän välillä, ja ranta meren ja maan välillä. Rajat ovat kuin odotusta: kun molemmat ovat rakastuneita, mutta mitään ei ole lausuttu ääneen. Raja merkitsee matkalla oloa. Ja juuri matka on tärkeää.”
Otto Latva, Meri ja Tove. Elämää saaristossa
Tontin rajaa seuraa pitkä, suora tie. Tehty myöhemmin kuin seudun muut tiet, ehkä kuljettamaan kesäasukkaita tonteilleen. Olen kehitellyt kymmeniä tapoja katkaista näkymä tielle. Tuntuu että sen kulkijat vievät minut mukanaan aamiaispöydästä mökeilleen, perheisiinsä ja rajakiistoihinsa, illanviettoihin ja metsätöihin. Kiinteistövälittäjä muisti mainita tien kaupan teossa, “se on muuten ihan sinun paikkasi mutta se tie. Karavaani alkaa torstai-iltaisin ja jatkuu viikonlopun.” Mietin, että mikään ei ole täydellistä ja ostin talon.
Minulle oma tila on pyhä. Ehkä siksi, että oli aika jolloin sitä ei ollut. Meillä on niin monia tapoja pitää omastamme kiinni. Joku virittää rautalangat, toinen puhuu itsensä pyörryksiin tai sivulauseessa viskaa myrkkyä toisenkin kunnan puolelle. Olen kokeillut kaikkia.
Tänä kesänä käänsin katseen sisäänpäin, otin vasaran käteen ja asetuin taloksi. Tein töitä poutapäivisin ja lepäsin sateet. Opettelin hirsikorjauksia naapurin hienovaraisella opastuksella, purin rakenteita ja maalasin. Avasin metsää ja päästin valon sisään. Eilen illalla nojasin kaiteeseen ja katselin tiellepäin. En nähnyt tietä, näin vastakunnostetut kaiteet, kukat ja istutukset, kesän jälkeen venyttelevät helleborukset, ilta-auringon heijastuksen valkoisella maalipinnalla. Kauimpana valtavat muratit, yllätyslahja pihaan poikenneelta naapurilta.
Ajatus jatkoi taas pohjoiseen. Sinne, missä tilaa ei omisteta raja-aidoilla tai papereilla. Missä naapurista ei tarvitse pitää mutta toimeen on tultava. Mieleen tulee eräskin tuttu joka ei taloa ostaessaan tarkistanut kuka asuu naapurissa, saatikka käynyt tervehtimässä muuttaessaan. Ensimmäinen tapaaminen taisi olla vasta sovittelussa.
Muistin, että mummun talon takaseinää seurasi myös tie. Iltaisin ohiajavat autot tuntuivat rauhoittavalta, kauempaa kuulunut juna toi unen. Rautalankoja vältellessä olen suunnannut metsään, tavannut hirviäidin ja vasan, peuroja tai kauriitakin, löytänyt ja tuonut (luvalla) yrttejä pihaan, jutellut oravanpoikasten kanssa ja loikannut leveimmän ojan yli kahteenkymmeneen vuoteen. Muistanut menneitä ja rakentanut tulevaa. Ymmärtänyt, että tie on vain tie ja matka jossain muualla, täällä.
Vastaa