Mielessäni yhdistän dinosaurukset lelukaupan hyllyjen muovifiguureihin ja Jurassic Parkiin. Ainoat dinosaurukset, joita olen tavannut, seisovat hiljaisina New Yorkin luonnontieteellisessä museossa. Olen myös mieluiten pysynyt kaukana kaikesta SCI-Fi:stä. Sci-fin katsominen tai lukeminen on minulle kuin laulun opettaminen sellaiselle, joka on juonut lasillisen viiniä ennen tuntia – yhteyttä on mahdotonta löytää.
Kuten usein laulutunnilla muuten, olen joutunut muokkaamaan näkemyksiäni aika lailla viime aikoina. Dinosaurukset ovat konkreettisempia kuin koskaan, itse asiassa ne ovat entisiä naapureitani. Aivan kuten muistan muinaisia matkailijoita ja tulisijoja ja tutkin kalliomaalauksia, luonnon akustiikkaa, ikivanhoja metsälajeja tai metsään kaiverrettuja symboleja, kuulostelen nyt illan suussa kaukaista askelien kumua ja tarkkailen leveitä laattamaisa merkintöjä kallioiden laella. Voisivatko nämä olla dinosaurusten jälkiä?
Tarinat sitovat meidät paikkoihin. Ja sopeutuminen uuteen ympäristöön voi kestää jopa neljä vuotta. Sitten sitä joko muuttaa tai jää. Olen saavuttanut neljännen virstanpylvään tänä kesänä ja tuntuu, että joko minä tai kylä ympärilläni tai ehkä me molemmat alamme hiljalleen avautua. Ensimmäisen kunnon raivauspäivän päätteeksi iltakävelyllä huomasin ottavani pehmeitä, lujia askeleita; luulen, että maadoittuminen tuntuu todella siltä. Puiden kannon, raivaustöiden, lampeen pulahtamisen ja päiväunien jälkeen vastassa olivat leuto ilma, hyväntuuliset naapurit ja koko kaunis kesä. Ei ihme että maa tuntui lujan joustavalta jalkojen alla. Jooga tai meditaatio ei tällaista hiljaisen läsnäolon tunnetta tuo, lavalla se silloin tällöin pilkahtaa ja pianon äärellä laulaessa tietysti kun ääni kaikuu kilpaa flyygelin kanssa. Tarinoiden, fyysisen harjoituksen, hiljaisuuden ja yksinäisten hetkien kautta – sen kaiken mitä metsämaalla eläminen mukanaan tuo – tila alkaa hiljalleen tuntua kodilta.
Vastaa